Ihailtavia malleja

Eilinen tiistai oli hyvin mielenkiintoinen päivä. Aamulla odottaessani bussia keskustelin pirteän sotaveteraanin kanssa, joka odotteli linja-autoa Ouluun. Olisimme voineet matkata samalla autolla, mutta hän jäi odottelemaan seuraava, koska Salmelan linja-autoissa sotaveteraanit voivat matkustaa yhdellä eurolla jopa Kemistä Ouluun! Ihailtavaa toimintaa tänä päivänä paikalliselta linja-autoyhtiöltä! Pirteä, tässä ajassa tiukasti kiinni oleva veteraani jäi Kemiin odottelemaan edullisempaa kyytiä.

Illalla käväisin jumpassa, jonka sijaisena toimi iäkkäämpi veteraanijumppaaja. Kieltämättä kyllä panhuilumusiikki ei suosikkeihini kuulu ja alussa meinasi hieman huvittaa, mutta hyvinhän se kroppa tuli käytyä läpi myös leppoisamman musiikin soidessa. Voi kun itsekin olisin aikoinaan yhtä elinvoimainen, täysjärkinen ja hyväkuntoinen. Työtä siihen tehdään jo nyt, luonnollisesti, mutta myös itse elämällä on oma painava sanansa sanottavana. Hienoa, että arjessa saa muistutuksia ja roolimalleja myös tulevaisuutta varten!

Junioreiden joukkueurheilun kiemuroita

Kolmen liikuntaa harrastavan lapsen vanhempana olen päässyt monipuolisesti tutustumaan eri lajien junioritoimintaan. Yleisesti puhutaan, miten liikuntaa harrastavien lasten määrä vähenee ja lapset ja nuoret sen kun vain lihovat. Miksi?

Juniorien toiminnasta vastaavia aikuisia on vähän. Monet heistä käy töissä ja vähäinen vapaa-aika menee harjoituksia vetäessä. Samoja aktiiveja kenties koulutetaan eri urheilujärjestöjen puolesta, hyvä niin. Miten paljon silti vanhat tavat ja toimintamallit ohjaavat lasten liikuntaharrastuksia yhä edelleen?

On kilpailua harjoitusvuoroista, jopa pienillä paikkakunnilla, koska samaa urheilulajia valmentavat seurat ovat kykenemättömiä yhteistyöhön. Vuosikausia, jopa vuosikymmeniä vanhat asiat hiertävät, jumitutaan tiukasti omiin joukkoihin eikä nähdä kokonaisuutta. Eikö meidän kaikkien aikuisten tehtävänä olisi saada lapsia ja nuoria liikkumaan ja saamaan iloa elämään?

Väitän, ettei lasten ja nuorten liikkumista liiemmin arvosteta vaan sen oletetaan kuuluvan etuoikeutetulle joukolle. Miksi? Hyvin varhaisessa vaiheessa liikuntaharrastuksiin tulee mukaan kilpailu, muodossa tai toisessa. On hienoja ”kaikki pelaa”-periaatteita, mutta niiden noudattamista ei aikuisten oikeasti valvota. Lapsen varttuessa periaatteen voi hylätä, jolloin esim. pelaamaan pääsevät lahjakkaimmat tai ne, joiden vanhemmat pitävät eniten ääntä ja lastensa puolta. Reilu ja kaikille avoin toiminta tuntuu olevan melkoinen klisee yhä edelleen 2010-luvulla.

Arvostuksen puutteesta puhuu myös se seikka, että lasten / nuorten urheilutapahtumia järjestettäessä lasten saama ensiapu on joukkueen mukana olevien aikuisten vastuulla. Parhaassa tapauksessa jollain vanhemmista on terveydenhuollon koulutus, hyvä niin. Tapahtuman järjestäjällä ei ole vastuuta huolehtia siitä, että esim. turnauspaikkakunnalla on saatavilla lääkärin apua vaan esim. turnauksessa loukkaantuneet kuskataan naapurikuntiin saamaan apua ja jonottamaan muiden kiireisten potilaiden joukossa. Vertailun vuoksi voin todeta, että jokaisessa koiranäyttelyssä on paikalla ensiapuryhmä ihmisiä varten sekä eläinlääkäri koirille. Siis oma lääkäri koirille!!!

Jos haluamme, että lapset sekä nuoret liikkuvat enemmän, tulee kaikentasoisille liikkujille tarjota toimintaa. Seuroilla tulisi olla myös ryhmiä, joissa nuoret liikkuvat vain liikunnan ilon vuoksi. Kovasti treenaavalle ja yrittävälle nuorelle tulisi tarjota porkkanaa sen sijaan, että jatkuvasti vain hoetaan mantraa ”kyllä sinä vielä pääset parempaan joukkueeseen kun vain treenaat enemmän”. Tämä jos mikä on tehokas tapa saada jälleen yksi nuori lopettamaan urheiluharrastus.