Oikeaa elämää koekuuntelussa

Kouluvuoden lopussa halusin päivittää jälleen kerran kurssienn RUB2 ja RUB5 kurssikokeita. Olen lopen kyllästynyt koepakettien kuullunymmärtämistesteihin monivalintoineen ja niinpä lähdin etsimään uusia tuulia. Youtubesta löytyi jotain asumiseen liittyvää, mutta varsinaiseksi aarreaitaksi osoittautui vetamix. Olen tiennyt sen olemassaolosta jo kauan, mutta olin unohtanut kokonaan tämän palvelun.

Koekuuntelut olivat siis joko osio radio-ohjelmista tai videoklippejä. Tehtävät olivat Moodlessa ja jokainen sai kotona vastata omaan tahtiinsa kysymyksiin. Vastausten perusteella en huomannut lunttaamista tai yhteistyötä, joten se pelko oli ainakin tällä kertaa aiheeton. Oikeassa elämässä kysyisin varmasti apua tälläisessä haasteessa… Se aiheuttaakin pientä päänvaivaa, muttei mahdotonta haastetta tehtävää laadittaessa.

RUB2 kurssiin löysin Youtubesta hyvää materiaalia ja vetamix’ista lisäsin videoklippejä, joissa lapset Norjasta, Tanskasta sekä Islannista kertoivat omalla äidinkielellään asumisesta kotimaassaan. Tekstitys oli toki ruotsiksi ja sen perusteella testattiin hyvin kurssin keskeinen sanasto. Samalla tuli hyvin konkreettisesti kulttuuritietoutta upeiden maisemien sekä esim. mesostin välityksellä.

RUB5 kurssilaiset painivat YLEFem’man uutislähetyksen parissa, jossa kerrottiin nuorten rattijuoppojen aiheuttamista kuolonkolareista. Kuuntelun tehtävänä oli tiivistää uutisten keskeinen sanoma suomeksi omin sanoin. Yleisesti kuuntelu ja tehtävämuoto koettiin haastavana, koska nuorten puhuma kieli tuntui vaikealta ja nopeatempoiselta. Tulos ei silti ollut huono sillä 30 opiskelijan keskiarvo oli 8-.

Laitoin samaan RUB5:sen koekuunteluun myös radio-ohjelman, jossa journalistiikan professori Ullamaija Kivikuru kertoo median uutisoinnista sekä uutisoinnin kriteereistä. Laadin tehtävään avoimet kysymykset ja pyysin vastaukset suomeksi. Yllättävää oli, että tämä osio meni heikommin keskiarvon ollessa 6.

Pyysin opiskelijoilta palautetta, jota sainkin kiitettävästi. Enemmistön, heikkojenkin,  mielestä uutisklippiä oli helpompaa seurata. Siihen oli helpompaa keskittyä, koska koko ajan tapahtui jotain. Ymmärtämistä helpotti kun näki ihmisten puhuvan ja kieli koettiin tällöin selkeämpänä. Asiat oli helpompaa yhdistää toisiinsa ja aiheesta sai paremmin kiinni. Puhekieli ja lievä murre koettiin haastavana, muttei tulosten mukaan ylivoimaisena. Vähemmistön mielestä radio-ohjelmaa oli helpompaa seurata. Heidän mielestään kuunteluun oli helpompaa keskittyä kun ei nähnyt puhujia. Myös YTL:lle esiteltiin toivetta videon käyttämisestä yhtenä koekuuntelun osiona!!

Kokeen sai siis tehdä rauhassa kotona omaan tahtiin. Tehtävätyypit vaativat sinnikkyyttä sekä useampaa kuuntelukertaa. Monen opiskelijan mukaan kolmannen kuuntelukerran jälkeen kuuntelut aukesivat ja vastaukset alkoivat hahmottua. Myös väljä aikataulu, puolitoista tuntia, innosti kuuntelemaan ja yrittämään useamman kerran. Suurin osa käytti tekemiseen aikaa noin tunnin verran radio-ohjelman kestäessä vajaa 5 minuuttia. Uutisklippi vei aikaa vajaat 7 minuuttia. Upeaa kuuntelutreeniä siis!!!

Koepaketin huolella muokatut kuuntelut tuntuivat tämän otoksen mukaan soveltuvan paremmin heikommille opiskelijoille. Tottumuksen kautta heidän mielipiteensä varmasti muuttuisi, mikä antaa opettajalle uutta haastetta tuleviin kursseihin. Opiskelijat eivät liittäneet koepaketin kuunteluja ns oikeaan elämän vaan pitivät niitä keksittyinä ja muokattuina kokonaisuuksina, joissa ääninäyttelijät sortuvat paikoin irvokkaaseen ”ylinäyttelyyn”. Opiskelijoiden kokemukset ovat siis tärkeitä ja ne tulisi huomioida nykyistä paremmin. Kysymys kuuluukin, koska me materiaalin tekijät huomioimme ne nykyistä paremmin? Toki materiaalia testataan ennen julkaisua, mutta opiskelijoilla tulisi olla mahdollisuus antaa palautetta myös oppimateriaalia käyttäessään.

Oikeaan elämään liittyvät kuuntelut saivat siis paljon kannatusta kaikkien opiskelijoiden keskuudessa. ”Elämää vartenhan täällä opiskellaan, koska oikeassa elämässä sitä ruotsia tarvitaan.” Tieto siitä, että näin on oikeasti tapahtunut lisäsivät kuuntelujen mielenkiintoa sekä mielekkyyttä. Vanhan, jo olemassa olevan tiedon soveltaminen, tuntui olevan kuuntelua helpottava tekijä sillä se auttaa päättelemään vastauksia. Näinhän se on ja se lisääkin haastetta tehtävän laatijoille, jotta aikuisten oikeasti kyetään testaamaan juuri kuullun ymmärtämistä… 😉

Blogit avuksi kodin ja koulun yhteistyöhön

Olen viime aikoina pohdiskellut paljon kodin ja koulun välistä yhteistyötä opettajan ja vanhemman rooleissa. On mielenkiintoista, miten eri tavoilla yhteistyö käsitetään esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa, naapurimaissa.

Suomi:
– tärkein viestintäkanava reissuvihko / wilma / helmi
– vanhempainilta kerran vuodessa
– vanhempainvartti kerran vuodessa (osassa kouluissa oppilas saa olla mukana, osassa ei)

Ruotsi:
– tärkein viestintäkanava vaihtelee
– vanhempainkokous kerran syksyllä ja kerran keväällä
– keskustelu vanhempien ja oppilaan kanssa syksyllä ja keväällä, vähintään puoli tuntia kerrallaan

Eli Ruotsissa opettaja kohtaa oppilaan vanhemmat vähintään kahdesti vuodessa henkilökohtaisesti. Tämän lisäksi on vielä vanhempien kokous vähintään kerran syksyllä ja kerran keväällä. Ruotsissa henkilökohtaisiin tapaamisiin menee vähintään tunti vuodessa, Suomessa vartti. Ruotsissa oppilas on aina mukana häntä koskevissa keskusteluissa, Suomessa näin ei välttämättä ole. Ruotsissa vanhempainkokouksia on kaksi vuodessa, Suomessa yksi.

Voidaanko Suomessa puhua yhteistyöstä jos opettajan ja vanhemman kohtaaminen ns perusoppilaan kohdalla on näin vähäistä? Keskustelu kerran vuodessa, vartin verran ja muu viestintä sähköisesti. Toki ongelmien ilmaantuessa palavereja järjestetään tarpeen mukaan, mutta pohdin asiaa ns perusoppilaan kohdalta. Mitä kotona oikeastaan tiedetään koulun tapahtumista? Kahden murkun vanhempana voin todeta, että hyvin vähän. ”Miten koulussa meni / Miten päivä meni?” kysymykseen saa hyvin monesti vastaukseksi yhden sanan, hyvin. Siihen se keskustelu sitten jääkin, murkku sulkeutuu kuin simpukka. Yleensä. Jopa perheemme nuorimmainen, eskarilainen, on jo tehokkaasti oppinut tämän käyttyäytymismallin. Joskus kysely oppiaineiden mukaan saa aikaan pientä keskustelua, ainakin kotitalouden tuntien jälkeen.

Olen hämmästellyt, miten vähän kouluissa hyödynnetään blogeja. Jos jokaisella luokalla olisimme blogi, voisivat vanhemmat sitä seuraten pysyä hieman paremmin kärryillä mukana. Ja rakkaat kollegat, ajatukseni ei suinkaan ole lisätä työtaakkaanne ja aiheuttaa lisästressiä. Blogi voisi olla koko ryhmän yhteinen juttu. Yksi oppilas vastaisi tapahtumien kirjaamisesta yhden päivän tai viikon ajan. Jos kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta omana itsenä, voisi jokaisella luokalla olla joku maskotti. Kirjoittamisen tuska lievenee kummasti kun sen saa tehdä roolin kautta. Miten maskotti koki tänään matematiikan tunnin? Mitä maskotti piti kouluruuasta? Miten maskotin välitunnit sujuivat?

Blogia seuraamalla vanhemmatkin pysyisivät luokan arjessa mukana. Uskon, että meitä luokan tapahtumista kiinnostuneita olevia vanhempia olisi paljon. Eihän kaikkea tarvitse kirjata, mutta päivän ilot ja muut mielenkiintoiset tapahtumat. Samalla koulun toiminta olisi nykyistä avoimempaa ja läpinäkyvämpää. Uskon vahvasti, ettei monella vanhemmalla ole aavistustakaan siitä, mitä kaikkea hienoa ja mukavaa kouluissa tehdään. Miksei koulun toimintaa voisi tuoda avoimesti esille?

Myös eskarissa olisi mahdollista pitää blogia. Osa eskarilaisista osaa jo lukea ja kirjoittaa. Henkilökunta voisi auttaa heitä, jotka eivät vielä näitä taitoja hallitse. Onhan saduttaminenkin jo yleistynyt, eikö samalla tavalla voisi tuoda esille lasten ajatuksia ja näkemyksiä eskariin arjesta? Uskon, että tällä tavalla me aikuiset saisimme paljon lisää tietoa eskarilaisten ja koululaisten ajatusmaailmasta. Mutta haluammeko me vanhemmat ja opettajat vastaanottaa tätä tietoa?

Kovin parjattu wilma

Kodin ja koulun yhteistyö on noussut keskusteluihin wilma-viestien saamien julkisuuden vuoksi. Viesteihin liittyen on perustettu jopa oma Facebook-ryhmä. Itse järjestelmä on luotu korvaamaan reissuvihko ja siinä tai sen toimivuudessa ei ole moitittavaa, päinvastoin. Suurin puute on meissä käyttäjissä. Perustelen kantaani sekä vanhemman että opettajan roolien kautta.

Vanhin poikani lopettelee parhaillaan yläkoulun 8. luokkaa. Edellinen talvi saa edelleen tuskan hien nousemaa otsalleni lukuisten wilma-merkintöjen vuoksi. Kyseessä on ihan hyvin koulussa menestyvä poikalapsi, jonka murrosikä alkoi seiskan alussa oikein voimalla. On hyvä, että sain ja saan tietää myöhästelyistä, kotitehtävien tekemättä jättämisestä tai kynän/vihon kotiin jäämisestä. Tieto auttaa minua kotona ohjaamaan nuortani oikealle polulle, ainakin yrittämään. Mutta tuska ja toivottomuus tulivat mukaan siinä vaiheessa kun merkintöjä alkoi satelemaan jatkuvasti. ”Myöhästyi 2 min, myöhästyi 3 min…” Parhaassa tapauksessa opettaja oli nuoreni mukaan vetänyt oven nenän edestä kiinni ja merkinnyt wilmaan 2 min poissaolon. Tiedä sitten häntä, siihen en halua kuitenkaan edellenkään uskoa. 😉

Mennessäni itse wilmaan merkitsemään oppilaitteni poissaoloja sain tiedon rakkaan murkkuni toilailuista reaaliajassa. Syvä huokaisu ja kipakka komento tekstarin muodossa toiselle puolelle kaupunkia auttoi yleensä loppupäiväksi. Ja parin päivän kuluttua sama toistui uudelleen. Nyt 8. luokan myötä poika on rauhoittunut, mitä ei kyllä wilma-merkinnöistä huomaa. Syksyn alusta laskien saldo on:
14 keltaista merkintää (muu syy, käytännössä selvitettyjä myöhästymisiä tai 3 kertaa kotitehtävien tekemättä jättäminen)
3 merkintää puuttuvista kotitehtävistä
10 siniharmaata merkintää (luvallinen poissaolo)
1 tummanvihreä (vahvistettu läsnäolo)
4 oranssinpunaista (myöhästyminen, äiti ei ole kuitannut)
23 limen vihreää merkintää (sairaana, ollut käytännössä enemmän)
9 tumman lilaa merkintää (kouluun liittyvä tapahtuma)
2 vihreää merkintää (hammaslääkärissä)

eli yhteensä 66 merkintää. Värikirjo on melkoinen. Monessa koulussa olisi syytä harkita ja sopia huolella merkintöjen käytöstä. Huomioni kiinnittyy opetusalan ammattilaisena sekä kasvattajana myös siihen, ettei koko vuoden aikana ole tullut YHTÄÄN positiivista merkintää koearvosanojen lisäksi.

Kun vertailen merkintöjä 5. luokalla olevaan tyttäreni merkintöihin, on saldona 53 merkintää sairaana olosta ja 8 merkintää luvallisesta poissaolosta. Värikirjo on vaatimattomampi, mikä osaltaan selittyy sillä, että alakoulussa luokanopettajan on helpompaa hallita omaa ryhmäänsä verrattuna yläkoulun ryhmänohjaajaan. Mutta ei niitä positiivisia merkintöjä tunnolliselta tyttäreltänikään löydy.

Miten sitten toimin itse opettajana? Merkitsen Helmeen (vastaa Wilmaa) pakolliset poissaolo-merkinnät ja siihen se jääkin. Jos järjestelmässä olisi positiivisen palautteen nappi, käyttäisin sitä erittäin mielelläni. Painikkeita voisi olla esim. hyvästä tuntityöskentelystä, huolella tehdyistä kotitehtävistä, avuliaisuudesta tai hyvästä asenteesta. Millaista työskentelyä haluamme kouluissa edistää? Voisivatko painikkeet tukea perustyötämme tavoitteiden saavuttamisessa?

Tiedän, että jotkut koulut ovat lisänneet omia kannustavia painikkeita omaan wilmaansa. Eikö niitä saisi samalla kaikkien käyttöön? Jos tunti olisi mennyt ilman huomautusta, kuten se suurimmalla osalla sujuukin, voisi järjestelmä rekisteröidä nämäkin. Hyvin menneiden tuntien merkintöjä olisi kaikkien mukava seurata. Sehän on yhteinen tavoitteemme?

Hyvällä saa aikaan hyvää ja vanha sananlasku ylpistymisestä joutaa romukoppaan. Me kaikki tarvitsemme ja ansaitsemme kannustavaa palautetta oppilaina, kotiväkenä sekä ammattilaisina. Voisimmeko aloittaa yhteisen ryhtiliikkeen lapsista ja nuorista? Wilma ja muut järjestelmät taipuvat kyllä siihenkin, jos halua löytyy.