Bloggaukseni aiheesta julkaistiin Opeverkko-hankkeen blogissa 21.11. Toivon, että mahdollisimman moni opettaja voisi kokea samanlaista mentorointia ja vierihoitoa tulevaisuudessa. Mentoroinnin sekä vierihoidon ero on nimittäin välillä hiuksenhieno.
Olen viime aikoina pohdiskellut paljon kodin ja koulun välistä yhteistyötä opettajan ja vanhemman rooleissa. On mielenkiintoista, miten eri tavoilla yhteistyö käsitetään esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa, naapurimaissa.
Suomi:
– tärkein viestintäkanava reissuvihko / wilma / helmi
– vanhempainilta kerran vuodessa
– vanhempainvartti kerran vuodessa (osassa kouluissa oppilas saa olla mukana, osassa ei)
Ruotsi:
– tärkein viestintäkanava vaihtelee
– vanhempainkokous kerran syksyllä ja kerran keväällä
– keskustelu vanhempien ja oppilaan kanssa syksyllä ja keväällä, vähintään puoli tuntia kerrallaan
Eli Ruotsissa opettaja kohtaa oppilaan vanhemmat vähintään kahdesti vuodessa henkilökohtaisesti. Tämän lisäksi on vielä vanhempien kokous vähintään kerran syksyllä ja kerran keväällä. Ruotsissa henkilökohtaisiin tapaamisiin menee vähintään tunti vuodessa, Suomessa vartti. Ruotsissa oppilas on aina mukana häntä koskevissa keskusteluissa, Suomessa näin ei välttämättä ole. Ruotsissa vanhempainkokouksia on kaksi vuodessa, Suomessa yksi.
Voidaanko Suomessa puhua yhteistyöstä jos opettajan ja vanhemman kohtaaminen ns perusoppilaan kohdalla on näin vähäistä? Keskustelu kerran vuodessa, vartin verran ja muu viestintä sähköisesti. Toki ongelmien ilmaantuessa palavereja järjestetään tarpeen mukaan, mutta pohdin asiaa ns perusoppilaan kohdalta. Mitä kotona oikeastaan tiedetään koulun tapahtumista? Kahden murkun vanhempana voin todeta, että hyvin vähän. ”Miten koulussa meni / Miten päivä meni?” kysymykseen saa hyvin monesti vastaukseksi yhden sanan, hyvin. Siihen se keskustelu sitten jääkin, murkku sulkeutuu kuin simpukka. Yleensä. Jopa perheemme nuorimmainen, eskarilainen, on jo tehokkaasti oppinut tämän käyttyäytymismallin. Joskus kysely oppiaineiden mukaan saa aikaan pientä keskustelua, ainakin kotitalouden tuntien jälkeen.
Olen hämmästellyt, miten vähän kouluissa hyödynnetään blogeja. Jos jokaisella luokalla olisimme blogi, voisivat vanhemmat sitä seuraten pysyä hieman paremmin kärryillä mukana. Ja rakkaat kollegat, ajatukseni ei suinkaan ole lisätä työtaakkaanne ja aiheuttaa lisästressiä. Blogi voisi olla koko ryhmän yhteinen juttu. Yksi oppilas vastaisi tapahtumien kirjaamisesta yhden päivän tai viikon ajan. Jos kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta omana itsenä, voisi jokaisella luokalla olla joku maskotti. Kirjoittamisen tuska lievenee kummasti kun sen saa tehdä roolin kautta. Miten maskotti koki tänään matematiikan tunnin? Mitä maskotti piti kouluruuasta? Miten maskotin välitunnit sujuivat?
Blogia seuraamalla vanhemmatkin pysyisivät luokan arjessa mukana. Uskon, että meitä luokan tapahtumista kiinnostuneita olevia vanhempia olisi paljon. Eihän kaikkea tarvitse kirjata, mutta päivän ilot ja muut mielenkiintoiset tapahtumat. Samalla koulun toiminta olisi nykyistä avoimempaa ja läpinäkyvämpää. Uskon vahvasti, ettei monella vanhemmalla ole aavistustakaan siitä, mitä kaikkea hienoa ja mukavaa kouluissa tehdään. Miksei koulun toimintaa voisi tuoda avoimesti esille?
Myös eskarissa olisi mahdollista pitää blogia. Osa eskarilaisista osaa jo lukea ja kirjoittaa. Henkilökunta voisi auttaa heitä, jotka eivät vielä näitä taitoja hallitse. Onhan saduttaminenkin jo yleistynyt, eikö samalla tavalla voisi tuoda esille lasten ajatuksia ja näkemyksiä eskariin arjesta? Uskon, että tällä tavalla me aikuiset saisimme paljon lisää tietoa eskarilaisten ja koululaisten ajatusmaailmasta. Mutta haluammeko me vanhemmat ja opettajat vastaanottaa tätä tietoa?
Tornada's Blog 