Toimintaani ohjaavat arvot ja periaatteet

Satuin huomaamaan heinäkuussa 2013 twiitin, jossa yritys kertoi toimintansa pääperiaatteista. Jäin pohtimaan kirjoitusta pidemmäksi aikaa ja luettuani eilen Anna Perhon Superarkea-kirjaa sain lopullisen sysäyksen omien arvojeni ja periaatteitteni julkaisemiseksi. Olen törmännyt hallintotieteen opinnoissani toimintaa ohjaaviin arvoihin useassa eri yhteydessä ja siksi onkin luontevaa, että organisaatioiden ohella myös niiden jäsenet käyttäisivät aikaa niiden pohtimiseen, listaamiseen sekä etenkin niistä keskustelemiseen. Halusimmepa ei emme, arvot ohjaavat toimintaamme ja sen vuoksi niitä on hyvä aika ajoin pohtia ja kenties tarvittaessa päivittää.

Avoimuus on yksi itselleni tärkeistä arvoista. Liitän siihen rehellisyyden sekä kaiken toiminnan läpinäkyvyyden. Nämä  edesauttavat luottamuksen rakentamista ja säilyttämistä, jolloin aiheellista kritiikkiä kykenee ottamaan vastaan sekä myös antamaan vastaanottajaa kunnioittavalla tavalla. Osa ihmisistä liittää avoimuuteen naiviuden, mikä on surullista ja tietyllä lailla kyynistä. Avoimuus voi olla myös vaikeahkoa pienellä paikkakunnalla, jossa monesti tuntuu, että muut tietävät sinun asiasi paremmin kuin sinä itse. Näistä seikoista huolimatta, ja ne kokeneena, haluan edelleen toimia avoimesti. Se on arvoni ja se pysyy.

Uskon tekoihin, en niinkään sanoihin tai sanahelinään. Tekojen sekä oman esimerkin kautta asiat konkretisoituvat. On myös tärkeää osata kuunnella ja kunnioittaa vastapuolta kaikissa tilanteissa. Nöyryys siitä, ettei hallitse kaikkea on tärkeää, jotta voi ja uskaltaa tehdä kysymyksiä, ”tyhmiäkin”. Vain kyseenalaistamalla ja valmiudella ottaa uutta tietoa vastaan voi edetä ja vaikuttaa asioihin, sekä töissä että kotona.

Vastuunotto omasta tekemisestä on tärkeää. Työelämässä, opinnoissa sekä kotona. Työntekijän on turha valittaa, ettei ole saanut tarvittavaa koulutusta, ellei hän itse ole valmis siihen panostamaan omaa vapaa-aikaansa, etsimään sopivaa ja mielekästä koulutusta ja viime kädessä osallistumaan koulutukseen ja jakamaan sen antia muille työyhteisön jäsenille. Meillä jokaisella on oma vastuumme edetä omalla urallamme. Ja jokainen meistä asetttaa itselleen sen kohtuullisuuden rajan. Yhtä lailla meillä on vastuu toinen toisistamme, haasteiden kohtaamisesta sekä vastuu omasta itsestä sekä omasta jaksamisesta. Kun kantaa vastuunsa, voi nauttia vapaudesta.

Yhteistyö, tekemisen ja auttamisen ilo sekä hyvän jakaminen ovat minulle tärkeitä periaatteita. Ellen kykene sitä tekemään arkityössäni, etsin ja muovaan verkostoni sellaisista ihmisistä, joiden kanssa se on mahdollista. Vain antamalla itse, voi olettaa, että se palaa takaisin jalostetussa muodossa, jakamisen sekä oppimisen ilona. Tämä saa aikaan jatkuvan oppimisen sekä positiivisen kierteen. Yksin en kykene koskaan siihen, mitä saan aikaan yhteistyössä muiden kanssa. Toisen huomioiminen, toimiminen eettisesti ja oikein on äärimmäisen tärkeää. Olen mielelläni sellaisessa mukana ja haluan myös toimillani sitä edistää. Näin toimien voin myös uskoa luottavaisesti hyvään tulevaisuuteen. Sen me teemme yhdessä.

Toimintakulttuurin muutoksia koulumaailmassa

On ollut mielenkiintoista seurata keskustelua oppimateriaalin jakamisesta sosiaalisessa mediassa nyt parin päivän ajan. Ilmaisen materiaalin antaminen muiden käyttöön on jakanut mielipiteitä melkoisesti. Vahva joukko puhuu jakamisen hyödyistä sekä etenkin siitä, miten jaettava materiaali jalostuu ja muokkautuu aina jokaisen käyttäjän tarpeen mukaan. Kun jakaa, saa myös itse on myös usein kuultu, perusteltu väite.

Samanhenkisiltä, oman verkoston ihmisiltä saatu palaute jalostaa alkuperäistä ideaa / esitystä / koetta aina vain paremmaksi. Lopullisia voittajia ovat silloin yhteistyöhön kykenevät ja sitä haluavat verkostoituneet ammattilaiset. Ja tietenkin se tärkein kohderyhmä eli omat oppilaamme! Heitä vartenhan me töitä teemme, eikö niin?

Lannistava tai aliarvioiva palaute vähemmän innostuneelta kollegalta voi ajan mittaa latistaa halun jakaa materiaalia, etenkin jos jakaminen on yksipuolista. Kun vuorovaikutukseen hiipii vielä ala-arvoisuuden tunne, haluttomuus tehdä yhteistyötä ja esimies ei vaadi yhteistyötä työyhteisössä, on pattitilanne valmis. Mitä silloin voi kehittää? Ei mitään. Voidaanko luoda jotain uutta? Ei. Voiko työstään nauttia ja hehkutella esim. hyvin onnistuneen oppitunnin jälkeen? Voi, salaa. Jopa julkisesti omissa verkostoissa. Jaettu ilo ja hyöty leviävät näinkin.

Oppimateriaalin avoimuus voi tuntua kamalalta tavallisen riviopettajan mielessä. Monella ammattilaisella on korkea kynnys laitaa materiaalia julkiseen jakoon riittämättömyyden tunteen vuoksi. Onko tämä tarpeeksi hyvää? Tosiasiahan on se, että materiaalia joutuu aina muokkaamaan alalla kuin alalla. Se ei ole koskaan valmis. Ehkä sen tosiasian hyväksyminen voisi vapauttaa enemmänkin materiaalia. Yhtä lailla voisimme laittaa jakoon myös riittävän hyvää materiaalia. Kynnys on kova, itsellenikin, mutta lopputulos olisi varmasti huomattavasti parempi kun prosessi etenee yhdessä muiden asiasta kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Yksin pakertaen tulos on varmasti ihan ok, mutta yhdessä tehden siitä voisi tulla loistava myös suurelle oppilasjoukolle.

Miten voimme edellyttää oppilailta kykyä toimia yhteistyössä, jos emme pysty siihen itsekään opettamisen ammattilaisina? Kykenemmekö sietämään keskeneräisyyttä, jos olemme itse valmiit jakamaan vain loppuun saatettua ns hyvää materiaalia? ”Sydänverellä” tehdyt materiaalit voi jättää jakamatta, niitä ei voi jatkojalostaa.

Yhdessä tekemistä oppii vain tekemällä yhdessä, jokainen kouluyhteisön jäsen. Monessa tutkimuksessa on todettu, että rahalla voi palkita vain tiettyyn pisteeseen saakka. Sen jälkeen työsuoritus ei parane, vaikka rahaa saisi käyttöönsä mielin määrin. En ole koskaan laatinut materiaalia euron kuvat silmissä vaan aito, kenties naivikin, haluni on ollut auttaa oppijia oppimaan. Oppimisen ja oivaltamisen ilo oppijan kasvoilla sekä entisten opiskelijoiden yhteydenotot vuosien jälkeen ovat motivoineet entisestään kehittämään omaa työtä ja osaamista.

Jos olisin perustanut tekemiseni ainoastaan maksettuun palkkaan, olisin taantunut pitämään tunnit samoilla materiaaleilla vuodesta toiseen. Olisin tullut työpaikalle vain pitämään tunnit ja vältellyt viimeiseen saakka yhteissuunnitteluaikaan kuuluvia kokouksia, palavereja, yhteydenottoja oppilaitoksen ulkopuolelle jne. Olisin osallistunut väkipakolla koulutuksiin ja pantannut niiden antia vain itselläni. Tälläisiä toimintatapoja on silti edelleen olemassa, vuonna 2013 julkisiin varoin ylläpidetyissä oppilaitoksissa.

Avoimuus ja toiminnan läpinäkyvyys tulee siis vähitellen koskettamaan koko koululaitosta, mikä on hyvä asia. Myöntämällä, että elinikäinen oppiminen koskee meitä jokaista, voimme yhdessä avoimen materiaalin lisäksi myös jakaa ja lisätä hyvinvointiamme. Panttaamisen, vanhaan jumiutumisen sijaan voimme arjessa oivaltaa yhdessä, toistemme avulla monia uusia asioita. Millaisia innovaatioita me vielä voimme yhdessä tehdä, koulumaailmassakin? On hienoa saada olla toimintakulttuurin muutoksissa mukana!