Blogit avuksi kodin ja koulun yhteistyöhön

Olen viime aikoina pohdiskellut paljon kodin ja koulun välistä yhteistyötä opettajan ja vanhemman rooleissa. On mielenkiintoista, miten eri tavoilla yhteistyö käsitetään esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa, naapurimaissa.

Suomi:
– tärkein viestintäkanava reissuvihko / wilma / helmi
– vanhempainilta kerran vuodessa
– vanhempainvartti kerran vuodessa (osassa kouluissa oppilas saa olla mukana, osassa ei)

Ruotsi:
– tärkein viestintäkanava vaihtelee
– vanhempainkokous kerran syksyllä ja kerran keväällä
– keskustelu vanhempien ja oppilaan kanssa syksyllä ja keväällä, vähintään puoli tuntia kerrallaan

Eli Ruotsissa opettaja kohtaa oppilaan vanhemmat vähintään kahdesti vuodessa henkilökohtaisesti. Tämän lisäksi on vielä vanhempien kokous vähintään kerran syksyllä ja kerran keväällä. Ruotsissa henkilökohtaisiin tapaamisiin menee vähintään tunti vuodessa, Suomessa vartti. Ruotsissa oppilas on aina mukana häntä koskevissa keskusteluissa, Suomessa näin ei välttämättä ole. Ruotsissa vanhempainkokouksia on kaksi vuodessa, Suomessa yksi.

Voidaanko Suomessa puhua yhteistyöstä jos opettajan ja vanhemman kohtaaminen ns perusoppilaan kohdalla on näin vähäistä? Keskustelu kerran vuodessa, vartin verran ja muu viestintä sähköisesti. Toki ongelmien ilmaantuessa palavereja järjestetään tarpeen mukaan, mutta pohdin asiaa ns perusoppilaan kohdalta. Mitä kotona oikeastaan tiedetään koulun tapahtumista? Kahden murkun vanhempana voin todeta, että hyvin vähän. ”Miten koulussa meni / Miten päivä meni?” kysymykseen saa hyvin monesti vastaukseksi yhden sanan, hyvin. Siihen se keskustelu sitten jääkin, murkku sulkeutuu kuin simpukka. Yleensä. Jopa perheemme nuorimmainen, eskarilainen, on jo tehokkaasti oppinut tämän käyttyäytymismallin. Joskus kysely oppiaineiden mukaan saa aikaan pientä keskustelua, ainakin kotitalouden tuntien jälkeen.

Olen hämmästellyt, miten vähän kouluissa hyödynnetään blogeja. Jos jokaisella luokalla olisimme blogi, voisivat vanhemmat sitä seuraten pysyä hieman paremmin kärryillä mukana. Ja rakkaat kollegat, ajatukseni ei suinkaan ole lisätä työtaakkaanne ja aiheuttaa lisästressiä. Blogi voisi olla koko ryhmän yhteinen juttu. Yksi oppilas vastaisi tapahtumien kirjaamisesta yhden päivän tai viikon ajan. Jos kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta omana itsenä, voisi jokaisella luokalla olla joku maskotti. Kirjoittamisen tuska lievenee kummasti kun sen saa tehdä roolin kautta. Miten maskotti koki tänään matematiikan tunnin? Mitä maskotti piti kouluruuasta? Miten maskotin välitunnit sujuivat?

Blogia seuraamalla vanhemmatkin pysyisivät luokan arjessa mukana. Uskon, että meitä luokan tapahtumista kiinnostuneita olevia vanhempia olisi paljon. Eihän kaikkea tarvitse kirjata, mutta päivän ilot ja muut mielenkiintoiset tapahtumat. Samalla koulun toiminta olisi nykyistä avoimempaa ja läpinäkyvämpää. Uskon vahvasti, ettei monella vanhemmalla ole aavistustakaan siitä, mitä kaikkea hienoa ja mukavaa kouluissa tehdään. Miksei koulun toimintaa voisi tuoda avoimesti esille?

Myös eskarissa olisi mahdollista pitää blogia. Osa eskarilaisista osaa jo lukea ja kirjoittaa. Henkilökunta voisi auttaa heitä, jotka eivät vielä näitä taitoja hallitse. Onhan saduttaminenkin jo yleistynyt, eikö samalla tavalla voisi tuoda esille lasten ajatuksia ja näkemyksiä eskariin arjesta? Uskon, että tällä tavalla me aikuiset saisimme paljon lisää tietoa eskarilaisten ja koululaisten ajatusmaailmasta. Mutta haluammeko me vanhemmat ja opettajat vastaanottaa tätä tietoa?

Kovin parjattu wilma

Kodin ja koulun yhteistyö on noussut keskusteluihin wilma-viestien saamien julkisuuden vuoksi. Viesteihin liittyen on perustettu jopa oma Facebook-ryhmä. Itse järjestelmä on luotu korvaamaan reissuvihko ja siinä tai sen toimivuudessa ei ole moitittavaa, päinvastoin. Suurin puute on meissä käyttäjissä. Perustelen kantaani sekä vanhemman että opettajan roolien kautta.

Vanhin poikani lopettelee parhaillaan yläkoulun 8. luokkaa. Edellinen talvi saa edelleen tuskan hien nousemaa otsalleni lukuisten wilma-merkintöjen vuoksi. Kyseessä on ihan hyvin koulussa menestyvä poikalapsi, jonka murrosikä alkoi seiskan alussa oikein voimalla. On hyvä, että sain ja saan tietää myöhästelyistä, kotitehtävien tekemättä jättämisestä tai kynän/vihon kotiin jäämisestä. Tieto auttaa minua kotona ohjaamaan nuortani oikealle polulle, ainakin yrittämään. Mutta tuska ja toivottomuus tulivat mukaan siinä vaiheessa kun merkintöjä alkoi satelemaan jatkuvasti. ”Myöhästyi 2 min, myöhästyi 3 min…” Parhaassa tapauksessa opettaja oli nuoreni mukaan vetänyt oven nenän edestä kiinni ja merkinnyt wilmaan 2 min poissaolon. Tiedä sitten häntä, siihen en halua kuitenkaan edellenkään uskoa. 😉

Mennessäni itse wilmaan merkitsemään oppilaitteni poissaoloja sain tiedon rakkaan murkkuni toilailuista reaaliajassa. Syvä huokaisu ja kipakka komento tekstarin muodossa toiselle puolelle kaupunkia auttoi yleensä loppupäiväksi. Ja parin päivän kuluttua sama toistui uudelleen. Nyt 8. luokan myötä poika on rauhoittunut, mitä ei kyllä wilma-merkinnöistä huomaa. Syksyn alusta laskien saldo on:
14 keltaista merkintää (muu syy, käytännössä selvitettyjä myöhästymisiä tai 3 kertaa kotitehtävien tekemättä jättäminen)
3 merkintää puuttuvista kotitehtävistä
10 siniharmaata merkintää (luvallinen poissaolo)
1 tummanvihreä (vahvistettu läsnäolo)
4 oranssinpunaista (myöhästyminen, äiti ei ole kuitannut)
23 limen vihreää merkintää (sairaana, ollut käytännössä enemmän)
9 tumman lilaa merkintää (kouluun liittyvä tapahtuma)
2 vihreää merkintää (hammaslääkärissä)

eli yhteensä 66 merkintää. Värikirjo on melkoinen. Monessa koulussa olisi syytä harkita ja sopia huolella merkintöjen käytöstä. Huomioni kiinnittyy opetusalan ammattilaisena sekä kasvattajana myös siihen, ettei koko vuoden aikana ole tullut YHTÄÄN positiivista merkintää koearvosanojen lisäksi.

Kun vertailen merkintöjä 5. luokalla olevaan tyttäreni merkintöihin, on saldona 53 merkintää sairaana olosta ja 8 merkintää luvallisesta poissaolosta. Värikirjo on vaatimattomampi, mikä osaltaan selittyy sillä, että alakoulussa luokanopettajan on helpompaa hallita omaa ryhmäänsä verrattuna yläkoulun ryhmänohjaajaan. Mutta ei niitä positiivisia merkintöjä tunnolliselta tyttäreltänikään löydy.

Miten sitten toimin itse opettajana? Merkitsen Helmeen (vastaa Wilmaa) pakolliset poissaolo-merkinnät ja siihen se jääkin. Jos järjestelmässä olisi positiivisen palautteen nappi, käyttäisin sitä erittäin mielelläni. Painikkeita voisi olla esim. hyvästä tuntityöskentelystä, huolella tehdyistä kotitehtävistä, avuliaisuudesta tai hyvästä asenteesta. Millaista työskentelyä haluamme kouluissa edistää? Voisivatko painikkeet tukea perustyötämme tavoitteiden saavuttamisessa?

Tiedän, että jotkut koulut ovat lisänneet omia kannustavia painikkeita omaan wilmaansa. Eikö niitä saisi samalla kaikkien käyttöön? Jos tunti olisi mennyt ilman huomautusta, kuten se suurimmalla osalla sujuukin, voisi järjestelmä rekisteröidä nämäkin. Hyvin menneiden tuntien merkintöjä olisi kaikkien mukava seurata. Sehän on yhteinen tavoitteemme?

Hyvällä saa aikaan hyvää ja vanha sananlasku ylpistymisestä joutaa romukoppaan. Me kaikki tarvitsemme ja ansaitsemme kannustavaa palautetta oppilaina, kotiväkenä sekä ammattilaisina. Voisimmeko aloittaa yhteisen ryhtiliikkeen lapsista ja nuorista? Wilma ja muut järjestelmät taipuvat kyllä siihenkin, jos halua löytyy.

Tasapäistämisestä suvaitsemattomuuteen

Perheemme nuorimmainen, esikoululainen, osallistuu tällä viikolla uimaopetukseen. Hienoa, ettei kriisikaupunkimme ole vielä säästänyt tässä asiassa vaan kaikille kaupungin eskarilaisille tarjotaan uimaopetusta. Hyvä niin.

Ihmetystä herättää kuitenkin se, että kaikille lapsille tarjotaan aivan samat alkeet,vaikka esimerkiksi puolet lapseni ryhmästä osaa uida. Siellä he puhaltelevat vesikuplia ja harjoittelevat myyrää ja koiraa vaikka he osaisivat uida aikuisten altaassa valvotusti. Olisiko ollut suuri vaiva jakaa ryhmä kahtia ja eriyttää tärkeän taidon opetusta? Uimataidottomille oma pieni ryhmä, jossa ohjaajalle olisi enemmän aikaa lasta kohden sekä oma ryhmä uimataitoisille lapsille. Opetuksen laatua määrän sijaan.

Miten monesti olisin mielelläni jäänyt viikonloppuaamuna sängyn pohjalle nauttimaan sen sijaan, että olisin vienyt lasta / lapsia harrastuksiin. Vanhempien purressa hammasta on moniin harkkoihin lähdetty lasten ehdoilla ja nyt voin ilolla todeta, miten monipuolisesti jälkikasvuni liikkuu. Meitä samanhenkisiä vanhempia löytyy uimahalleilta ja kenttien laidoilta. Kaikki vanhemmat eivät edelleenkään sysää kaikkea opetusta päiväkodeille tai kouluille.

Eskarilainen on ollut syystäkin pettynyt uintireissuihin, vaikka mukavaa on ollut. Onko niin, että tarjoamalla kaikille samaa ja pakottamalla kaikki samaan muottiin saamme aikaan sen, ettei erilaisuutta nähdä hyvänä asiana. Ei ole suotavaa, että osa eskarilaisista osaa uida, koska heidän osaamisen huomioiminen vaatisi resursseja. Vanhempien lasten kohdalla ei ole ollut suotavaa, että he osasivat lukea ennen kouluun menoa tai että he laskivat innokkaasti matematiikan lisätehtäviä. Heidän eriyttäminen ja lisätehtävien / vastausten antaminen vaati kiireiseltä luokanopettajalta lisätyötä. Monien viestien jälkeen nämä asiat saatiin kuntoon tyydyttävällä tasolla. Jos asiaan panostettaisiin yleisesti, emme menettäisi niin monia lahjakkuuksia.

Jokainen lapsi ja nuori on hyvä jossain asiassa. Mikään erityislahjakkuus tai -osaaminen ei voi eikä saa olla toista arvokkaampi. Tukemalla jokaisen lapsen erityistä lahjakkuutta teemme näkyväksi osaamisen ja lahjakkuuksien suuren kirjon. Se auttaa meitä, aikuisia ja lapsia, myös suvaitsemaan toisiamme ja osaamistamme nykyistä paremmin. On totta, että resursseja on niukasti, mutta se ei saa estää meitä etsimästä järkeviä toimintaperiaatteita. Moni asia on loppujen lopuksi viitseliäisyydestä kiinni. Nykyinen tasapäistämisen kulttuuri johtaa vain suvaitsemattomuuteen meidän jokaisen erilaisuutta kohtaan.

Surevan kohtaaminen

Hyvien ystävieni elämä romahti vuosi sitten harmittomalta vaikuttaneen kolarin jälkeen. Rakkaudella odotettu lapsi menehtyi ja äitiysloma alkoi ja päättyi ilman elävää lasta. Kaiken surun keskellä piti hoitaa paljon käytännön asioita viranomaisten kanssa. Vuosi tapahtuman jälkeen ystäväni kirjoittaa, miten tuntui hyvin yksinäiseltä ja tyhjältä sillä juuri kukaan ei uskaltanut ottaa yhteyttä. Eivät edes ne henkilöt, joita he olivat pitäneet hyvinä ystävinä. Itse hän ei surun murtamana jaksanut olla aloitteellinen osapuoli, ymmärrettävästi.

Muistan pohtineeni kuumeisesti, miten voisimme ilmaista osanottomme valtavaan suruun. En osannut soittaa sillä sopivia sanoja ei ollut olemassa näin suureen menetykseen. Ystäväni toteaakin, ettei hän olisi jaksanut vastata puheluihin. Sen sijaan hän toteaa tekstiviestin olevan hyvä tapa ottaa yhteyttä ja osoittaa ettei surevaa olla unohdettu. Pelkästään sanat ”olet/te mielessäni” riittävät. Turhat kliseet tyyliin ”kaikella on tarkoituksensa” jne voi jättää sanomatta sillä ne loukkaavat. ”Jos et tiedä mitä sanoa, ole hiljaa. Halaa sen sijaa”, neuvoo ystäväni.

Pahinta, mitä voit surevalle tehdä, on jättää hänet yksin. Etäisyyksistä huolimatta. On eri asia jättää sureva rauhaan kuin täysin ignoteerata tapahtunut. Suremme kaikki omalla tavallamme ja suru vie oman aikansa, mutta meidän kaikkien on tärkeää ymmärtää, ettei ketään saa jättää yksin. Surussakaan.

Vuosi tapahtuman jälkeen ystäväni miehensä kanssa ovat päättäneet selvitä. Suru on muuttanut heitä ja mitä tahansa heille vielä ilmaantuu, he selviävät siitä parhaansa mukaan sopeutuen. Ystäväni mukaan tapahtuneesta voi ja tuleekin puhua, sitä ei tarvitse sivuuttaa. He ovat oikeasti isä ja äiti, joiden rakkaaseen lapseen me muut emme koskaan saaneet tutustua.

Mitä minä sitten tein 700 km päästä? Viestittely Facebookissa ei tuntunut soveliaalta tapahtumasta kertovan päivityksen jälkeenkään. Löysin kauniin keraamisen enkelilyhdyn, jonne voi laittaa tuikun palamaan. Toivon pienen tulen liekin valaisevan pimeän keskellä ja antavan toivoa. Pieni ihminen, jota koskaan emme saanut tavata, muutti vanhempiensa lisäksi monen muun ajatusmaailmaa. Mitä kaikkea hän olisi saanut aikaan, jos hän olisi saanut elää.

Kiitos rakas ystäväni, että suuresta menetyksestä huolimatta jaksoit kuvata selviytymistänne. Meille ympärillä oleville jäi paljon opittavaa ja parannettavaa omassa käytöksessämme. Kovasti voimia ja virtuaalihaleja. Olette paljon mielessämme ja puheissamme, kaikki kolme.

Voi pyhä Sylvi näitä vaativia vanhempia

Joukkueenjohtajan pestiä puoli vuotta hoitaneena en voi kuin ihailla ja kunnioittaa sitä vapaaehtoistyön määrää, mitä toimen huolellinen hoitaminen vaatii. Hoitamistapoja on monenlaisia ja vastuuta voi halutessa myös jakaa. Siitä huolimatta itselläni meni joka päivä vähintään tunti juniorijoukkueen asioita hoitaessa. Pelireissut ja muut vastaavat asiat on melko yksinkertaista hoitaa, mutta turnaukset työllistävät jo huomattavasti enemmän. Ja tietynlaiset vanhemmat!!!

En voi ymmärtää, miksi lapsi harrastaa ja vanhempi kuvittelee sen olevan ilmaista touhua, jonka kustannukset muut maksavat. Osa kuvittelee, että koska lapsella on useampi harrastus ja hän ei pääse aina ko. harrastukseen mukaan, perhe voi myös maksaa muita vähemmän. Ei joukkueen toimintaa hoideta siten, että osa maksaa ja osa ei. Kun harrastukseen palataan esim. talvikauden jälkeen, on ilmiselvä oletus, että lapsi saa automaattisesti peliaikaa pitkänkin tauon jälkeen. Koko talven ahkerasti harjoitellut lapsi istuu kentän laidalla sillä hänet korvaa talven jääkiekkkoillut taitavampi pelaaja. Penkillä istuvan lapsen vanhemmat saavat totisesti kannustaa ja innostaa lasta keväästä toiseen.

Loukkaantumiset ja sairastumiset ovat oma haasteensa maksujen suhteen. Hallivuokrat ja tuomarimaksut sekä bussikyydit tulee maksaa, on lapsi sitten mukana tai ei. Talkoilemalla olisi mukavaa kerätä yhdessä tarpeellista rahaa, mutta useimmiten vanhemmat kieltäytyvät siitä huomatessaan, etteivät kaikki ole mukana vaan jättäytyvät aina vain pois yhteisistä ponnisteluista. Siitä huolimatta talkoilusta kieltäytyvät vanhemmat ovat vailla joukkueen yhteistä hyvää ja etenkin peliaikaa lapselleen. Ja omaa lasta ei missään nimessä voi laittaa myymään arpoja tai kalentereita. Miksei??

Puoli vuotta riitti minulle tätä alinomaista valitusta ilman kiitosta. Nostan suuresti hattua nykyisille joukkueenjohtajille sekä etenkin valmentajille, jotka monta kertaa viikossa työpäivän tai yövuoron jälkeen menevät vetämään harjoituksia. Huumori on varmasti monesti tiukilla kun lapset ja nuoret ovat väsyneitä koulupäivän jälkeen. Silti toiminnan pitäisi olla tavoitteellista ja pelejä pitäisi voittaa. Se on harrastamisen syy, vai onko?

Eikö välillä voi olla hauskaa joukkueen kesken? Menestystä saa aikaan myös hyvällä fiiliksellä, kaikkien yhteistyöllä (myös vanhempien) ja yhteiseen tekemiseen panostamalla ja siihen uskomalla! ”Visa viljan” tsemppaavat ruotsalaiset vanhemmat jälkikasvuaan. Me suomalaiset vanhemmat voisimme ainaisen haluamisen sijaan myös osoittaa omaa hyvää tahtoamme koko joukkueen lasten ja nuorten hyväksi. Paljoa se ei vaadi, jos halua on. Tärkeinä pitämilleen asioille riittää aina aikaa ja halua panostaa siihen.

Tunnistatko itsesi näistä vanhemmista?

Myönnän reilusti, että edellinen postaukseni oli asenteellinen. Joku voisi tulkita sen jopa kateellisen panetteluksi, mutta avoimesti ja rehellisesti voin todeta, että taustalla on syvä huoli lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Teen töitä heidän kanssan ja kodissa elämää vauhdittavat kaksi murkkua ja yksi eskarilainen. Elämää ja menoa siis riittää ja samalla voin seurata useamman lajin erikoispiirteitä.

Laiskimme mieheni kanssa, että kolmen aktiivisesti harrastavan lapsen treeneihin ja muihin harjoituskertoihin menevät kaikki arki-illat sekä viikonlopusta vähintään toinen päivä. Pelkästään viikolla on minimissään 9 harjoitukset! Logistiikan sekä syömisen tulee siis pelata yhteen melko saumattomasti.

Mutta siis vanhempiin. Mikä rooli on sinulle tutuin?

Tavallinen pulliainen maksaa maksut tunnollisesti ajallaan. Hän ei turhaan halua vaivata ketään vaan luottaa siihen, että kaikki joukkueen aikuiset tekevät parhaansa. Hän osallistuu välillä talkoiluun vaikkei siitä nyt niin kovasti nauttisikaan. Hän on yleensä mukana myös vanhempien palaverissa.

Ei kuulu, ei näy vanhempi on väsynyt lastensa harrastamiseen. Hän ei vastaa sähköposteihin tai muihinkaan viesteihin. Maksut jäävät helposti roikkumaan ja ne maksetaan viiveellä kehoitustenkin jälkeen. Hän luottaa siihen, että oma lapsi pääsee muiden vanhempien tai joukkueen aikuisten kyydissä harjoituksiin, peleihin sekä turnauksiin.

Vaativa vanhempi seuraa tiukasti esim. joukkueen toimintaa. Hän soittaa helposti valmentajille ja perää oman lapsensa oikeuksia kyseenalaistanut aika ajoin valmentajien toiminnan. Käyttää helposti väsytystaktiikkaa, jolloin hänelle on jossain määrin annettava periksi, jotta sopu säilyisi. Hän kaivelee helposti vanhoja asioita ja hänen on vaikeaa ymmärtää, että välillä on toimittava siinä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla. Vaativa ja raskas henkilö kaikille eikä vähiten itselleen.

Curling-vanhempi ei missään nimessä oleta, että hänen lapsensa keräisi rahaa joukkueen hyväksi. Kyseisen mussukka ei myöskään missään nimessä tule pyöräillä harkkoihin vaan jopa 15-vuotiasta kuljetetaan vanhempien autolla harkkoihin sen sijaan, että hän ottaisi alku- ja loppulämpimät kauniissa kesäsäässä.

Meissä jokaisessa on varmasti ripaus jokaista vanhempaa. Kolme K:ta muodostavat periaatteet vanhemmille jalkapallon osalta. Kannusta, Kustanna ja Kuljeta. Kaikki tarvitsevat positiivista kannustusta, se on selvää. Voisimmeko joskus kannustaa myös pelaajia ja joukkueen toimintaan äaktiivisesti osallistuvia muita aikuisia? Kiitosta heruu liian vähän esim. valmentajille tai joukkueenjohtajille, mikä on todella sääli. Positiivisella palautteesta aiheesta saisi paljon hyvää aikaan.

Kustantajan rooli on osalle vaikeampaa ymmärtää, koska hyvin monessa joukkueessa maksut kausimaksuista lähtien jäävät roikkumaan, ellei rahastonhoitaja ole riittävän tomera rästejä karhuamaan. Kahden lajin harrastajat kokevat, ettei heidän tule maksaa koko kausimaksua, koska he ovat toiminnassa mukana vain osan vuotta. Kuka antaisi sen nuijan, joilla heille viime kädessä voisi kumauttaa päähän, että maksut koskevat kaikkia. Mahdollisilla kuukausimaksulla katetaan koko kauden maksuja koko joukkueelle ja jos joku ei maksa, muut maksavat tämänkin osuuden.

Kuljettajan roolia jo aiemmin käsittelinkin. En ymmärrä, miten tämän päivän nuoria ei yksinkertaisesti laiteta polkemaan harjoituksiin. Välineet ovat huippuluokkaa vaatteita myöten. Ja jos joku polkeekin, hänet leimataan oudoksi vanhempia myöten. Eihän tämä nyt näin voi mennä.

Yhteistyötä ja ymmärrystä tarvitaan vielä paljon. Sitä odotellessa ja lapsia vielä monta vuotta kuskatessa. Onneksi harjoitusten aikana voi käydä lenkillä, hiihtämässä, kuntosalilla tai ihan arkisesti kaupassa. Jääpähän hieman enemmän aikaa perheelle illalla.

20130129-220004.jpg