Pari teesiä joukkueurheilusta

Kaikki pelaa-periaate joutaa romukoppaan

Kaunis periaate, mikä ei toteudu suuren kilpailuvietin vuoksi. Toki vanhemmatkin vaativat maksavina asiakkaina tulosta, jossa vain voitto on tärkeää. Reilun pelin kortteja voidaan vielä alussa jakaa, epäreiluillekin pelaajille.

Joukkueet ovat valmentajien lasten treenaamispaikka

Matti ja Maija Meikäläinen ovat auttamattomasti tuoneet lapsensa liian myöhään harrastuksen pariin. Alkuvuodet olisi ehdottomasti pitänyt pyhittää vain ja ainoastaan omalle lajille. Epäonnistuneesta alusta johtuen harrastus jää lyhytaikaiseksi, jolloin todellisten tulevaisuuden tähtien harjoitteluareena vähenee. Yksin tai kaksin kun ei voi pelata. Silloin kannattaakin perustaa monentyyppisiä joukkueita eri tarpeisiin. Ja kas kummaa, oma kullanmuru pääsee pelaamaan monessa eri-ikäisten joukkueissa. Tavalliset pulliaisvanhemmat surevat vaihtopenkillä istuvan lapsensa kohtaloa. Kenties juuri hän olisi sillä kertaa tarvinnut rohkaisua ja iloinnut muutamasta peliminuutista. Mutta eihän lahjakasta vahvistusta voi penkillä pitää, hän tarvitsee peliaikaa joukkueessa, jonka ylläpidon maksavat muut kuin hänen omat vanhempansa.

Äänekkäimmät vanhemmat takaavat peliaikaa

Ellet itse kuulu joukkueen valmentajiin tai huoltoon, tehokkain tapa saada lapselle on olla mahdollisimman äänekäs kentän laidalla. Voit myös soitella pelien jälkeen ja tiukasti vaatia Jani-Petterille lisää peliaikaa. Voit kiristää maksuilla pelikamppeista tai kausimaksuista sekä osallistua mahdollisimman paljon pelaajien kuljettamiseen peleihin. Taustalla vaivihkaa toimiminen takaa hyvän lopputuloksen sillä onhan sinusta tulossa vähitellen tärkeä joukkueen luottohenkilö. Äitien huuto, kuskaamiset tai oikeudenmukaisuuden vaatimukset voi jättää huomioimatta. Eihän naiset jalkapallosta mitään ymmärrä.

Yksilöllisyys menee joukkueen edelle

Minä, minä ja minä-asenne vallitsee kentillä. Valmennus ei monesti edes panosta joukkuehengen kasvattamiseen vaan toiminta rakentuu vahvojen pelaajien ympärille. Huonon pelaajan leimasta on vaikeaa, kenties mahdotonta päästä eroon. Kentällä ei kommunikoida vaan yritetään edetä ilman syöttöä muille ja lopputuloksen tietää. Joukkueurheilusta on tullut yksilölaji, jossa edistynein pelaaja vaativan isän ohella pärjää. Muut vanhemmat maksavat, nuolevat näppejään ja yrittävät kannustaa lasta liikkumaan. Ja sitten vielä ihmetellään suureen ääneen drop out-ilmiötä lasten ja nuorten urheiluharrastamisessa. Olisiko meidän syytä ottaa jo lusikka kauniiseen käteemme vai onko meistä enää siihen? Lasten ja nuorten vuoksi olisi jo korkea aika.

Advertisements

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s